Hups. Onpa tullut taukoa edelliseen postaukseen. Tässä tulisi nyt kuitenkin uusi tarina ystävyydestä. Olen tehnyt tämän pohjalta pienen varjoteatteriesityksen jota kävin pitämässä. Toimi todella kivasti lasten kanssa. Lopuksi laulettiin ja leikittiin vielä Matkimisleikki (Sinä olet siellä ja minä olen täällä). Se löytyy Missä ilo asustaa cd:ltä ja nuotti löytyy Nuotteja nimisestä kirjasta.
JÄNISTYTTÖ JA UUSIYSTÄVÄ
Päästäksemme tarinan syntysijoille, meidän on lähdettävä matkalle. Ensin on ylitettävä meri, joka kuohuaa ja aaltoilee. Kun olemme päässeet meren yli, päädymme rannalle. Rannalta lähdemme metsään, jossa tuuli kahisuttaa lehtiä ja sammaleet tuoksuvat. Hetken käveltyämme saavumme kylän. Tuosta kylästä voit löytää rouva ja herra Mäyrän, vanhan Merihiiren taikka pöllöperheen, jolle on syntynyt uusi lapsi. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro kenestäkään heistä. Tämä kertoo jänisperheen tytöstä, siitä kaikkein villeimmästä. Jänistyttö rakasti pomppimista ja tanssimista. Yksi hänen lempileikeistään on piiloleikki. Eräänä marraskuisena päivä hän oli pomppinut, tanssinut ja leikkinyt koko päivän ja oli väsynyt. Sinä iltana jänistyttö katseli ikkunasta ulos ja kuinka lumi leijaili hiljakseen taivaalta. Jänistyttö toivoi, että aamulla maanpinnalla olisi lumikerros. Seuraavana aamuna hän heräsi ja näki, että lunta oli maassa juuri ja juuri sen verran, että voisi laskea mäkeä. Niinpä jänistyttö otti pulkkansa ja kiiruhti ovesta ulos. Hän pomppi suurimmalle mäellä minkä kylästä löysi. Hän kiipesi sen huipulle, asettui istumaan pulkkaan ja laski. Eikä vain kerran vaan kolme kertaa. Jänistyttö olisi varmaan laskenut useammankin kerran ellei hän olisi kuullut ääntä. Aivan kuin joku itkisi. Jänistyttö päätti etsiä äänen pitäjän. Hän kiipesi mäen päälle ja huhuili, mutta ei nähnyt ketään. Hän hyppi alarinteelle ja huhuili, mutta ei sielläkään ollut ketään. Jänistyttö oli jo luovuttamassa kunnes näki vilauksen jostakin puiden takaa.
”Hei tule esiin.” Jänistyttö sanoi. Ei vastausta.
”Tule vain esille. Ihan rohkeasti. En minä sinua pure. Pidän enemmän porkkanoista.”
Hitaasti lumivallin takaa asteli keinuvin askelin esille pieni pingviini.
”Hei tulithan sinä. Sinäkö äsken itkit?” Jänistyttö kysyi. Pieni pingviini nyökkäsi.
”Kuka sinä olet? Minä olen jänistyttö.”
”Minä on olen pingviini.” Pieni pingviini sanoi hiljaa ja katseli räpylöitään.
”Olen juuri muuttanut tänne ja olen aivan yksin. Kylän lapset eivät halunneet leikkiä minun kanssani.” Se jatkoi hiljaa.
”Outoa.” Jänistyttö sanoi. ”Yleensä he leikkivät kaikkien kanssa. Mistä muuten olet kotoisin?”
”Olen kaukaa etelästä.”
”Etelästä! Siellä on varmaan lämmintä ja hiekkarantoja sekä palmupuita.” Jänistyttö sanoi ja laittoi silmät kiinni ja kuvitteli hyppivänsä hiekkarannalla.
”Itseasiassa tulen niin etelästä, että siellä on kokoajan pakkasta, lunta ja jäätä.”
”Oho!” Jänistyttö sanoi ja avasi jälleen silmänsä. ”Sittenhän osaat varmasti laskea mäkeä.”
”Osaan.” Pieni pingviini sanoi ja katseli jälleen räpylöitään.
”Hienoa. Tule minun kanssani tuonne huipulle. Voidaan vaikka laskea yhdessä pulkallani.”
Pieni pingviini ilahtui ehdotuksesta ja niin he kiipesivät huipulle. Istuivat samaan pulkaan ja laskivat alas. Eikä vain kerran, vaan niin monta kertaa etteivät he enää kyenneet niitä laskemaan. Kun metsässä alkoi hämärtyä, he palasivat yhdessä kylään. Kylässä he leikkivät vielä hetken piilosta, jonka jälkeen he lähtivät koteihinsa. Illalla jänistyttö katseli ikkunasta ja ajatteli uutta ystäväänsä. Aamulla hän esittelisi pienen pingviinin muille lapsille. Niin kävikin. Eikä siitä päivästä lähtien pienen pingviinin tarvinnut olla yksin.
(c) Jani Suurnäkki
Ihanaa joulunodotusta teille kaikille 🙂
– Jani –
Kommentit
Lähetä kommentti