Olen jo pitkään halunnun koota ajatuksiani kerronnasta muutamaksi blogipostaukseksi. Nyt kuitenkin vasta rohkenin kunnolla aloittaa. Tähän alkuun haluan mainita, että halusin nimittää tarinankerronnan kerronnaksi. Tämä päätös siksi, koska kerronta tuntuu minusta jotenkin laajemmalta termiltä asiaan.
Lastenohjaajan työssä tarinoiden, satujen ja kertomusten kertominen on luontainen osa arkipäivää. Kun aloitin opiskelemaan lastenohjaajaksi, en ollut kummoinen kertomusten kertoja. Myönnettäköön kuitenkin, että olin pitänyt siihen mennessä kohtuullisen monta hartautta ja joskus muistan kertoneeni satujakin. Opiskeluaika oli siitä ihanaa, että sain kokeilla erilaisia ilmaisun ja kertomisen tapoja. Kiitokset näistä mahdollisuuksista saavat opettajani. He jaksoivat kannustaa ja katsoa hullua opiskelijaa, jonka luonto ei antanut periksi pitää ”normaalia” aamuhartautta. Niinpä olenkin saanut kertoa ihmisille kertomuksia mm. nukketeatterilla, vaelluksilla, pianon säestyksellä kuin tanssin ja teatterin keinoinkin. Aamuhartausvuorot olivatkin minulle kokeiluympäristöjä erilaisille tekniikoille. Harvemmin aamuhartauksia on taidettu harjoitella niin paljon kuin itse harjoittelin. Paljon on kuitenkin vielä opittavaa.
Rakkaudesta kertomiseen ajattelinkin koota omia ja oppimiani asioita kokonaisuudeksi. Tästä alkaakin muutaman kirjoituksen pohdinta kertomisesta. Katsotaan millainen tästä tulee. Nämä ajatukset ovat tämän hetken aivoituksia. Viiden vuoden päästä voi olla, että ajattelen eri tavalla joistakin asioista. Toivottavasti tästä on jollekulle hyötyä. Koska on olemassa hyviä kertomisesta kertovia kirjoja, kuten Petri Luumin Kertojan käsikirja, niin en kirjoittele pahemmin ns. ”teoriaa”. Yritän pitää näkökulman käytännöllisenä. Kehoitan lukemaan tuon edellä mainitsemani kirjan, jos kertominen kiinnostaa enemmänkin.
Seuraavassa kirjoituksessa pohditaan kenestä voi tulla kertoja.
– Jani –
Kommentit
Lähetä kommentti