Tänä vuotta joulusatu lähti hieman myöhään kirjallisena niille, jotka sen saavat. Tässä kuitenkin virtuaalinen versio siitä teille kaikille. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta teille kaikille.
Tuoksuva joulu
(c) Jani Suurnäkki
Vanhan riihen lattioiden alla on viihtyisä hiirenkolo. Sen lattioita koristi olkimatto ja seiniä sammal. Se oli Sebastian-hiiren koti. Jouluaatto aamuna Sebastian heräsi sängystään. Eihän kyllä tiennyt jouluaaton saapuneen. Se oli sentään vain pieni hiiri. Sebastian hipsutteli ikkunalle ja imaisi pienet hiiren keuhkot täyteen tuoksuvaa aamuilmaa. Sinä aamuna ilma tuoksui erilaiselta. Sebastian ei ollut haistanut koskaan mitään sen kaltaista. Tuoksui yhtä aikaa mausteiselta, paahteiselta ja makealta. Hänen oli selvitettävä mistä oli kyse. Ilmeisesti tuoksu kiiri isolta talolta, missä ihmiset asuivat. Sebastianin hännänpäätä värisytti. Se nimittäin pelkäsi hieman isoja ihmisiä. Nyt Sebastian kuitenkin tunsi nenän ja viiksien päässä halua lähteä selvittämään tuoksun alkuperää. Se otti repun ja pakkasi sinne juuston palan sekä kauranjyviä. Kun se seisoi riihen edessä ja näki kasvimaan ja monet pienet rakennukset ennen isoa taloa, meinasi se kääntyä ympäri. Totta puhuen se oli jo avannut oven ja mennyt sisään, kun tuuli toi tuoksut entistä vahvemmin sen nenään.
”Pakko selvittää ja ehkä maistaakin.” Tuumi Sebastian ja laittoi oven kiinni. Se alkoi tarpoa läpi kasvimaan. Tai ainakin se oli vielä syksyllä ollut sellainen. Nyt se muistutti pikemminkin lumista erämaata, jonka valkoisen vaipan alta pilkotti omituisia talventörröttäjiä. Onneksi oli aamu. Illalla ne olisivat olleet pelottavia Sebastianille. Lumi oli kuitenkin niin pehmeää, että sen tassut pikemminkin aurasivat tietä lumeen kuin astuivat sen poikki. Sebastian pyyhkäisi otsaansa. Olisi edes kantohanki eikä uusi pehmeä pakkaspölly. Se oli sitä mieltä, että tie oli liian raskas ja oli parasta vain kääntyä ympäri. Juuri kun Sebastian oli kääntymässä, petti lumi hänen tassujen alla. Yhdessä lumipölähdyksessä se huomasi makaavansa tunnelin lattialla. Sebastian puisteli lumet itsestään ja katseli tunnelia. Tunneli tuntui jakautuvan siinä kohtaa kahdeksi. Toinen tunneli näytti menevän suoraan taloa kohti ja toinen kiersi keskemmälle kasvimaata. Sebastian rohkaisi mielensä ja valitsi sen tunnelin mikä vei suoraan taloa kohti. Silloin joku puhui verkkaalla äänellä Sebastianin takaa.
“Mikäs kumma otus se on tunnelini rikkonut?”
Puhuja oli myyrä. Se tutkaili samalla tunnelin romahtanutta kattoa.
Sebastian vinkaisi. “En se ollut minä, en ainakaan tarkoituksella, ei saa suuttua.”
“Tjaa. Olen tehnyt tästä liian ohuen.” Myyrä kääntyi takaisin Sebastiania kohti. “Satutitko itsesi?”
“Minä, en satuttanut. Minä tästä siis menenkin isolle talolle. Näkemiin.” Pajatti Sebastian pelästyneenä ja riensi isoa taloa kohti menevää tunnelia päin.
“Hetki.” Pysäytti myyrä. “Jos sinä sinne haluat. Valitse tuo toinen tunneli. Se vie sinut mutkan kautta, mutta pääset väistämään talon kissan vaanimisreitin. “
“Kissa! Oi voi, en muistanut sitä. Ikävä tyyppi meille hiirille. No kiitos. Minä menenkin sitten tänne toiseen.” Niin sanottuaan Sebastian pujahti myyrän neuvomaan suuntaan. Perästään hän kuuli myyrän huutavan jotain joulusta. Sebastian ei tunnistanut sanaa. Nyt sen kuitenkin teki mieli livahtaa niin kauas kissasta, kuin vain pienillä jaloillaan pääsi. Pian se saapui kasvimaan laidalle, ihan aitan nurkalle.
Sebastian hiipi seinän viertä. Se näki jo ison talon. Jotenkin pitäisi vielä päästä avonaisen pihan poikki. Tuoksu miltei nosti Sebastianin ilmaan tai ainakin siitä tuntui siltä. Se oli siirtynyt aitan kivijalan koloon ja tarkkaili nyt tilannetta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin puikkia suoraan pihan läpi. Niinpä se veti henkeä ja pinkaisi juoksuun. Se livahti lumiukon takaa, lyhteen editse ja lumivallin yli ja suoraan etuovelle. Sebastiania huohotti, mutta se oli kuin olikin päässyt isolle talolle. Se kiipesi ikkunalle ja kurkisti sisälle. Siellä ihmiset koristelivat taloa oljesta tehdyillä kauniilla koristeilla ja jostain syystä tuvan keskellä komeili kuusi ja sekin oli koristeltu. Erityisesti Sebastian piti tähdestä kuusen latvassa. Tuoksun lähdettä se ei kuitenkaan nähnyt, vaikka pakko sen talosta oli kiiriä. Sebastian päätti lähteä kiertämään taloa ja etsimään toista ikkunaa mistä kurkistaa.
Yhtäkkiä se kuuli maukaisun ja näki suuren oranssi raidallisen kissan hyppäävän lumivallin takaa hänen eteensä. Sebastian kaatui pelkästä säikähdyksestä.
“Katsos, katsos, mitäs meillä täällä onkaan. Hiiri ja vielä repun kera. Ai ai. Mitäs minä nyt tekisin?” Sen enempää sanomatta, kissa nappasi suullaan Sebastianin repusta kiinni ja siitä roikottaen vei repun hiirineen mukanaan. Sebastiania pelotti. Nyt sen kyllä hukka perii. Kissa meni talon sivuovesta sisälle. Siihen oli laitettu sitä varten oma luukku. Silloin Sebastian unohti hetkeksi kurjan tilansa. Sen nenää kutitteli mitä herkullisimmat tuoksut. Se näki pöydällä pipareita, mitkä oli muotoiltu kukiksi ja sydämiksi. Erilaiset tuoksuvat laatikot olivat joko uunissa tai jo sieltä poissa. Sebastian oli löytänyt tuoksujen lähteen. Ne kaikki tulivat täältä ison talon keittiöstä. Se oli taivaallista. Pian Sebastian kuitenkin palasi takaisin todellisuuteen. Hän joutuisi kohta itse päivälliseksi. Juuri silloin talon emäntä huomasi kissan ja sen suusta roikkuvan Sebastianin. Emäntä kauhistui, mutta sääli pientä hiirtä. Joutua nyt kissan nappaamaksi jouluna.
“Misse, päästä se hiiri alas.” Emäntä pyysi. Misse-kissa ei voinut uskoa korviaan. Pitäisikö muka sen, laskea hiiri alas.
“Tottele. Laske se alas.” Emäntä toisti jo kärsimättömästi. Hitaasti kissa avasi suunsa ja pudotti Sebastianin alas. Misse käänsi selkänsä hiirelle ja istui alas.
“Hei pieni hiiri. Jouluna saa Misse tyytyä keittiön antimiin.” Emäntä nosti hiiren kädelleen. “Mutta mikäs se tämä on.” Emäntä ihmetteli Sebastianin reppua. Häntä alkoi naurattaa. “Onko kummempaa nähtykään. Hiiri jolla on reppu.”
Emäntä rapsutti huivin peittämää päätään. Silloin hän sai ajatuksen ja otti pienen piparin ja mursi siitä palasen ja antoi sen hiirelle.
“Hyvää joulua. Kyllä talon hiirtenkin näistä herkuista on osansa saatava. Ehkä et syö sitten niin paljoa viljojamme.” Sebastian otti varovasti piparin, Missen mulkoillessa samaan aikaan lattialla. Enää se ei kestänyt, vaan maukaisi lujempaa kuin koskaan ennen.
“Hyvä on. Ota sinäkin, jos saisit siitä joulumieltä.” Totesi emäntä. Misse haisteli piparia ja puraisi siitä pienen palan. Ei se ollut ihan hänen mieleensä. Samalla se mulkaisi jälleen Sebastiania ja näki kun se näytti kieltään sille. Nyt Misselle riitti ja se hyppäsi kohti hiirtä.
“Kuulkaas nyt te kaksi.” Emäntä sanoi ja nappasi kissan suoraan hypystä.
“Joulu on rauhan ja meille annetun suuren lahjan juhla.” Emäntä katsoi niitä kumpaakin vuoron perään.
“Tehkää nyt jouluksi sovinto.” Sebastian vingahti ja oli taas hieman peloissaan, mutta ojensi kuitenkin tassunsa kohti Misseä.
“Hyvä on.” Misse maukaisi ja kätteli varpaan päällä Sebastiania.
“Hyvä. Nyt saatte kumpikin jäädä tänne taloon ja osallistua joulujuhliin.” Emäntä sanoi ja vei kummatkin tuvan puolelle. Juhlista tuli hauskat ja sen loppupuolella huomattiin Sebastianin ja Missen jo laulavan yhdessä joululauluja kuusen juurella. Nyt Sebastian tiesi, mikä joulu on.
Kommentit
Lähetä kommentti